Vieraskynä, Tunna Milonoff | Parhaassa iässä seikkailevan maailmanmatkaajan tunnustuksia
Hankin muutama vuosi sitten Polestarin. Ja pakko olla heti kärkeen rehellinen: En hankkinut sitä pelkästään siksi, että halusin pelastaa maailman vaan siksi, että halusin pelastaa itseni. Täytin juuri viisikymmentä. Puoli vuosisataa on ikä, jolloin jokaisen itsensä kanssa sinut olevan seikkailijan pitäisi viimeistään hyväksyä se tosiasia, että nuoruus on ohi ja elämä alkaa hiljalleen muuttua siten, että ilon aiheet löytyvät arjen pienistä mukavuuksista. Koska rehellisyydellä on aloitettu, on sillä tiellä jatkettava. Toinen paljastus: Olen aina rakastanut autolla ajamista – selittämättömän paljon. Mikään ei saa minua samalla tavalla rentoutumaan. Hellittäminen tapahtuu jo sinä hetkenä, kun auton oven sulkee. Maailma hiljenee, läsnäolo tiivistyy, edessä on uusi matka – tai ainakin lähikauppa.
Rakastuin Polestariin, koska se muistutti minua kaikesta siitä, mistä olin pikkuhiljaa joutunut alkaa luopumaan. Esimerkiksi siitä tunteesta, että vielä voi tehdä u-käännöksen, jos siltä tuntuu. Kolme vuotta autolla ajettuani olen kuitenkin huomannut, että Polestar on kaltaiselleni vanhalle seikkailijalle melkein liian täydellinen.
Suorituskyky jaksaa edelleen hämmästyttää päivittäin. Kiesini kiihtyy nollasta sataan neljässä piste seitsemässä sekunnissa. Kuka sellaista muka tarvitsee? Ei täss ä olla enää Japanissa driftaamassa tai Saharassa ajamassa rallia – tätä on kuulkaas arkielämä, ja kaikki mitä kaltaiseni varttunut seikkailija lopulta haluaa, on päästä ruuhkasta kotiin mahdollisimman vähällä vaivalla.
Mutta Polestar saa minut edelleen hehkuttamaan joka kerta, kun painan kaasua. Se haluaa, että tunnen oloni nuoreksi ja virkeäksi, vaikka tiedän, että tämä kroppa ei enää palaudu eilisen bilettämisestä samalla tavalla kuin ennen.
Entä autoni ulkonäkö? Olen aina rakastanut käyttöesineiden kauneutta. Voin tuijottaa lempituoliani vuosikausia ja saan siitä aina yhtä paljon nautintoa. Samaa voin sanoa Polestarista. Oikeastaan olen rakastunut autoni muotoiluun näiden vuosien aikana koko ajan enemmän. Siitä on pikkuhiljaa kasvanut elävä persoona, joka on alkanut kietoutua vaarallisella tavalla osaksi identiteettiäni.
Äärimmäisen suorituskykyinen roadsterini onkin adrenaliinivajauksesta kärsivälle reissuruunalle täydellinen kasvonaamio. Fasadi, jonka taakse kätkeytyy se epämiellyttävä tosiasia, että sisällä matkustaa seikkailija, joka yrittää aineenvaihdunnan vääjäämättömästä hidastumisesta huolimatta pysyä epätoivoisesti sulavalinjaisena, nopeana ja uskottavana. Mutta sovitaanko, että pidetään tämä tieto meidän välisenä salaisuutena?
Päädyin aikoinaan Polestariin myös hyvin suomalaisista syistä: Auto oli voittanut Tekniikan Maailman kuuluisan talvitestin. Polestar 2 sai täydet pisteet hallittavuudesta ja etenemiskyvystä, sekä erinomaisen arvosanan muun muassa talviajosta maantiellä ja suomalaiselle tärkeistä sähkölämmittimistä. (Tiesittekö muuten, että kun maailman onnellisimmalta kansalta kysyttiin, mikä yksittäinen asia tekee heidät kaikkein onnellisimmaksi, vastaus oli mukavuuslattialämmitys.) Joka tapauksessa tärkeän testin voittajan toimintamatka pysyi talvellakin 400 kilometrin tuntumassa.
Sellainen ”range” on kuitenkin tällaiselle stadilaiselle melkein liikaa. Olen perheenisä enkä mikään extreme-seikkailija. En aio ajaa maailman ympäri yhdellä latauksella. Asun planeetan pienimmässä suurkaupungissa, jossa käyn töissä, kaupassa ja kotona – en tarvitse yli 400 kilometriä vapauden illuusiota. Mutta Polestar haluaa minun tuntevan, että voin lähteä edelleen milloin tahansa. Se on kuin kehotus paeta, mutta minne?
Kahden vetävän sähkömoottorin huumaava voima saa heti liikkeelle lähdettyä kaikki mahdolliset välittäjäaineet syöksymään verenkiertooni. Hermosto aktivoituu ja rauhoittuu samaan aikaan. Long range Dual motor on käsite, johon en luullut koskaan liittäväni kylmiä väreitä. Sähköisen nelivetoni näkökulmasta on se ja sama, onko kesä vai talvi. Yksikään auto elämässäni ei ole pysynyt käsissäni yhtä vakaasti. Kolmessa vuodessa minusta ja Polestarista on pikkuhiljaa alkanut muodostua yksi. Kone ja ihminen, täydellisesti toisiinsa sulautuneina.
Minusta on tullut mies, joka istuu autossaan ja unohtaa kaiken muun. Äänettömästi kiitävä kuljetusvälineeni on ikioma pakopaikkani, jossa voin kuvitella, että kaikki on kuten ennen, vaikka tiedän, että se on vain harhaa. Tosiasia on, että maailmassa mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos.
Me ihmispolot kuitenkin vastustamme muutosta, koska se muistuttaa meitä kaiken vääjäämättömästä katoavaisuudesta. Muutoksessa on kuitenkin aina mahdollisuus. Siksi vastustamisen sijaan kannattaa hyväksyä muutos ja seikkailla mukana kärkijoukoissa – siellä missä muutos konkreettisesti tapahtuu. Onkin ollut poikkeuksellinen etuoikeus saada seurata autoilun muutoksen uusia tuulia aitiopaikalta Polestarin ratissa.
Vaikka tulevaisuus saattaa näyttää huolestuttavalta, jää otsikoiden alle paljon sellaista, joka herättää toivoa. Sellainen on esimerkiksi Polestar 0 -projekti - tai tieteen lupaavimmat uudet saavutukset – kuten vaikkapa se, että voin saada jo aivan lähitulevaisuudessa päälaelta harvenneen karvapeitteen jopa loppuelämäkseni takaisin huippumodernilla hiustensiirrolla. Kuka sanoi, että kaikki katoava ei voi tulla takaisin?
Jotta saisimme tilaa uudelle, pitää vanhasta luopua. Oli se sitten luutunut ajatusmalli tai mielikuva siitä, että onni löytyy jostain mahdollisimman kaukaa, tiettömien taipaleiden tai valloittamattomien viidakoiden takaa. Kun vihdoin päästää irti, saattaa havaita, että todellinen onni löytyy paljon lähempää. Se löytyy jokaisesta ohikiitävästä hetkestä – kuten silloin, kun jalka painaa kevyesti kaasupoljinta ja tuulienergialla ladattu sähköautoni liukuu taas äänettömästi kohti uutta auringonlaskua. Onni ei ole määränpäässä, vaan matkalla. Autoilussa, kuten elämässäkin, kyse ei ole aina siitä, mihin olemme menossa, vaan siitä, millä tavalla kuljemme matkan.
Tunna Milonoff – Seikkailija, TV:n tekijä ja oman elämänsä tutkimusmatkailija
